Riittääkö tieto vai tarvitaanko neuvontaa?

Tietoa lääkkeistä ja lääkehoidoista on runsaasti saatavilla paitsi terveydenhuollon ammattilaisilta, myös esimerkiksi pakkausselosteista, Internetistä, oppaista ja niin edelleen. Silti lääkehoidot eivät aina toteudu tarkoituksenmukaisesti. Erityisesti pitkäaikaissairauksien lääkehoidon toteutuksessa on usein puutteita. Monet käyttävät lääkkeitä vuosikausia koskaan kunnolla sisäistämättä hoidon tavoitteita ja hyötyjä. Lääketieto ei siis aina riitä. Tarvitaan lääkeneuvontaa.

Lääkeneuvonnan ja lääketiedon (informaation) termejä käytetään paljon päällekkäin, vaikka niillä on sävyero. Lääkepolitiikka 2020 -asiakirjan määritelmäluettelon mukaan lääkeneuvonta on asiakkaan/potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisen välinen neuvottelu, jossa ammattilainen asiakkaan henkilökohtaiset tarpeet ja tilanteen huomioiden tukee tämän selviytymistä lääkehoitonsa kanssa. Lääkeneuvonta on aina vastavuoroiseen kommunikaatioon perustuvaa. Se ei junnaa paikallaan sisältäen aina samat asiat, vaan muovautuu ja kehittyy potilaan tarpeiden mukaisesti, kun tulee motivaation puutetta ja hoitoväsyä, epäilyjä lääkehoidon tarpeellisuudesta ja turvallisuudesta tai muita mutkia matkaan.

Viranomaiset edellytt apteekkien lääkeneuvonnalta lähinnä pyrkimystä varmistua siitä, että lääkkeen käyttäjä on tietoinen lääkkeen oikeasta ja turvallisesta käytöstä. Pelkkä tieto ei kuitenkaan välttämättä jalostu sisäiseksi motivaatioksi ja toiminnaksi. Lääkepolitiikka 2020 -asiakirjassa proviisorien ja farmaseuttien antamalle lääkeneuvonnalle asetetaan laajempia tavoitteita: lääkehoidon onnistumisen parantaminen, potilaan kannustaminen ottamaan vastuuta omasta hoidostaan, hoidon seurantaan osallistuminen ja potilaan tukeminen hoidon tavoitteiden saavuttamisessa. Nämä tavoitteet ovat lääkeneuvonnan kannalta jo astetta haastavampia. Asiantuntijakeskeinen lähestyminen ei enää toimi, vaan tarvitaan voimavarakeskeisiä neuvontataitoja. Näihin kuuluvat asiak kaan osallistumisen helpottaminen, hänen arjen asiantuntijuutensa kunnioittaminen, lääkehoidon toteutumiseen vaikuttavien tekijöiden itsearviointiin houkuttelu sekä yksilöllisten, arkipäivään sovellettavissa olevien neuvojen tarjoaminen.

LÄHTÖKOHTANA ON kysyminen ja kuunteleminen. Näitä soveltamalla voi arkisesta lääkeneuvontatilanteesta syntyä sellainen helmikokemus, josta Pudasjärven apteekissa asioinut pariskunta kirjoitti viime elokuussa mielipidekirjoituksen Iijokiseutu-lehteen:

”Apteekin nuori mies osasi kysyä oireista ja lääkityksistä aivan kuin olisi lukenut ajatuksiamme… Hän ei pelkästään kertonut lääkkeistä, vaan kuunteli ja kyseli, sekä antoi kultaakin kalliimmaksi osoittautuneita neuvoja… Lääkärikin oli kiitollinen, sillä esille tuli näkökohtia, joita hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi... Apteekissa käyntimme ansiosta mieheni kunto ja jaksaminen on kuin viime vuosituhannelta… Nykyisin voimme nauttia täysin siemauksin elämästämme ja elämänlaatumme on parantunut, vaikka aikaa on kulunut vain muutamia viikkoja!”.

Apteekin lääkeneuvonta voi kohentaa elämänlaatua merkittävästi. Pelkkä lääketiedon tarjoaminen ei sitä olisi tehnyt. Tätä resurssia tulee ruokkia ja valjastaa höytykäyttöön!

JOHANNA SALIMÄKI
Asiantuntijaproviisori
Suomen Apteekkariliitto

Kolumni, Proviisori 1/2011